Sivun toiminnot
Eläköön elämä!
Kirjoittanut Tuulia
—
kirjoitettu: sunnuntai 23. lokakuuta 2011, 20.48
—
viimeisin muutos:
sunnuntai 23. lokakuuta 2011, 20.49
”Libyalaisia on helppo moralisoida kun ei ole itse elänyt 40-vuotisessa diktatuurissa.” Näin kommentoi Facebookissa eräs kaverini kaveri uutista Muammar Gaddafin kuolemasta ja sen synnyttämää keskustelua. Niin, ehkä moralisointi Gaddafin tai muiden diktaattoreiden murhien oikeutuksesta on jokseenkin turhaa, länsimaisen lintukodon turvasta märistyä paatosta. Pelkällä moralisoinnilla ei voi mitään muuttaa tai saavuttaa. Mutta elämän kunnioituksen arvosta ei voi tinkiä. Aseellisen vallankumouksen, väkivallan ja sodan lapset ovat aina kalvaita, mätänemisen hajua huokuvia ruumiita. Viva la Vida!
Oli toki sekin aika, kun libyalaisten onnettomuuteen olisi voitu vaikuttaa. Diktatuuria siedettiin, voisipa väittää, ettei siitä niin jaksettu välittääkään, ennen kuin libyalaiset itse nousivat sitä vastustamaan. Päinvastoin, Gaddafin ympärille luotiin välillä länsimaissa jonkinlaista hitusen-paremman-diktaattorin sädekehää, olihan beduiiniteltassa viihtyvä Gaddafi maansa modernisoija (vaikka ajoikin uudistuksia kovalla kädellä).
Yhdysvalloistakin tuli Gaddafin – Lähi-idän hullun koiran, kuten Ronald Reagan tätä kutsui – vihollinen vasta 1980-luvulla. USA sieti ja katsoi Gaddafin toimia sormien läpi myöhemminkin. Kuten myös Eurooppa. Ja YK. Vasta Lockerbien pommi-isku oli Yhdistyneille Kansakunnille ja Yhdysvalloille liikaa. (No, iskussahan kuoli paljon länsimaalaisia, joten ymmärtäähän sen. Libyalaisten kuolemat Gaddafin käskystä oli kai helpompi unohtaa.) Libyan eristäminen kauppasaarroin lopetettiin 2000-luvun alkupuolella. Gaddafi oli taas ihan kiva kaveri. YK:ssakin kuultiin sittemmin Libyan johtajan puhetta.
Libyan öljytynnyreiden päällä istunut johtaja kelpasi siis mainiosti meille puheissamme niin vankoille länsimaisen oikeuskäsityksen, ihmisoikeuksien ja rauhan vaalijoille. Gaddafi oli arvovieras monissa pöydissä ja vallan olohuoneissa.
Minä en silti osannut iloita Gaddafin kuolemasta, vaikka myötätuntoni onkin niiden libyalaisten puolella, jotka Gaddafin hirmuhallinnosta ovat vuosikymmeniä kärsineet. Voin heidän helpotuksensa ymmärtää. Mutta ihmishengen riistäminen ei missään olosuhteissa ole oikein.
Libyassa ihmiset halusivat muutosta väkivallan todellisuuteen, he kaipasivat vapautta ja elämää ilman pelkoa. Viekö nyt otettu askel todella tielle kohti vapautta ja rauhaa? Toivotaan niin, kaikesta huolimatta.
Siitä, että maailma olisi parempi paikka ilman Gaddafia, kuten eräässä toisessa Facebookissa käydyssä keskustelussa todettiin, en ole vakuuttunut. Yksi peto on ehkä tapettu, mutta samalla on pedon vaatteet ylle puettu.
Koska nyt olen uudeksi tavakseni tässä blogissa ottanut kirjallisuutta kommentoida, kerron, että kuullessani uutisen Gaddafin kuolemasta olin juuri lukemassa Gil Courtemanchen romaania Kigalin sunnuntait (Like 2003). Kirja on siis jo useamman vuoden takaa, mutta edelleen ajankohtainen. Kansanmurha ei koskaan vanhene.
Kigalin sunnuntait on lukijan ihon alle tiensä runteleva ja ravisteleva kuvaus Ruandan kansanmurhasta. Muistatko sen vielä, hutut ja tutsit? Niin, kukapa enää jaksaisi ajatella muutaman vuosikymmenen takaisia hirmutekoja, niin hassut nimetkin noilla kaukaisen Afrikan kansanryhmillä.
Muistinvirkistykseksi mainittakoon, että Ruandassa äärihutut tappoivat sadan päivän aikana vuonna 1994 noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kansainvälinen yhteisö oli tietoinen kansanmurhan valmistelusta, tiesipä sen alkamisestakin, mutta sulki silmänsä ja peitti korvansa. Kansanmurhaa katsottiin vierestä, ja apuun mentiin lopulta aivan liian myöhään.
Maailmassa tapahtuu koko ajan murhia, joista kukaan ei välitä, ennen kuin omat edut tekevät niistä sietämättömiä. Kansainvälistä oikeusjärjestelmää raiskataan toistuvasti, eikä kukaan nosta sormeaan, jos loukkaukset eivät tule kotioven nurkille. Maailma kuolee, kuolee, kuolee koko ajan, mitäpä tuosta.
Mutta kirjasta vielä. Courtemanchen kirja raahaa silmien eteen viidakkoveitsien raatelemat ihmiset, miehet, lapset ja ennen kuolettavaa iskua raa’asti raiskatut naiset. Samaan aikaan Kigalin sunnuntait on hellä kuva ihmisen rakkaudesta maahan ja sen ihmisiin, ennen kaikkea siihen yhteen, jonka takia kuolemaakin suostuu katsomaan silmästä silmään, vaikka sitä voisi vielä paeta.
Gil Courtemanche, vapaa toimittaja ja poleemikko, oli 1990-luvun alussa itse Ruandassa. Hän kertoo kirjan alkusanoissa, että vaikka kirja on romaani, se on aikalaiskuvaus ja reportaasi. Courtemanchen 30 ruandalaisesta ystävästä 27 tapettiin kansanmurhassa, kolme heistä taas oli murhaajia. Kaikki kirjan henkilöt ovat olleet olemassa. Kuten kirjailija toteaa, lukija voi julmia kohtauksia lukiessaan luulla niitä liioitelluksi. Mutta ”he erehtyvät karkeasti.”
Muuan palestiinalainen puuseppä totesi aikoinaan: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Näinhän meillä aina käy, myös Muammar Gaddafille. Kaatuvatko Gaddafille miekkansa paljastaneet lopulta itsekin samalla tavoin, jää nähtäväksi.
Väkivalta loppuu vain rauhassa. Siksi emme voi valita sekä että. Tilanne on selkeä on/off.
Tänään uutisoitiin, että seitsemän kansanedustajaamme olisi valmis hyväksymään kuolemantuomion poikkeuksellisen raaoista henkirikoksista. Onneksi heitä on vain seitsemän. Silti tietoisuus siitä, että eduskunnassa istuu tappamiseen valmiita ihmisiä, tekee minut surulliseksi.