Sivun toiminnot
Enkelten verta maailmassa ilman meitä
Kirjoittanut Tuulia
—
kirjoitettu: keskiviikko 05. lokakuuta 2011, 11.44
—
viimeisin muutos:
keskiviikko 05. lokakuuta 2011, 12.30
Kun ihminen on tutussa, rakkaaksi käyneessä ympäristössä, hän kokee sydämessään rauhaa. Tunnetta on tutkimuksessa kuvattu sydämen mielenrauhaksi, hearts ease. Vastentahtoinen luopuminen tutusta ympäristöstä vie mielen sekasortoon. Ihmisen sydämeen jää pysyvä, ahdistava ikävä. Tämän filosofien paikan patologiaksi, place pathology, nimeämän tunteen tunnistaisivat ehkä monet Karjalasta evakkoon lähteneet: kaipuu kotiin ei koskaan hellitä.
Samoin käy ihmiselle myös silloin, kun tuttu maisema katoaa, vaikka itse ei minnekään olisi lähtenytkään: paikka on sama, mutta ei kuitenkaan. Haluaisit palata kotiin, vaikka kotona oletkin. Tutkija Glenn Albrecht kuvaa tunnetta käsitteellä solastalgia.
Solastalgia on tuskaa, jonka kokee havaitessaan rakkaan elinympäristön muuttuneen peruuttamattomalla tavalla. Australialainen filosofi ja tutkija Glenn Albrecht loi käsitteen vuonna 2006 yhdessä tutkijakollegansa Gina-Maree Sartoren kanssa. Käsite kuvaa psykologisia oireita, joita tutkijat havaitsivat muun muassa avolouhoskaivosten runtelemilla seuduilla. Muuttuneissa ympäristöissä elävät kärsivät melankoliasta, voimattomuudesta ja paikan tajun heikentymisestä.
Solastalgia on yhdistelmä latinan sanasta solacium, mukava, ja kreikan tuskaa merkitsevästä algiasta. Sana muistuttaa tarkoituksella sanaa nostalgia. Suloisessa nostalgiassa on aina häivähdys toivoa: joskus kaikki ehkä palaa ennalleen. Solastalgia taas syntyy toivottomuudesta. Tuhottu ympäristö ei omana elinaikana eikä ehkä koskaan enää ole entisensä.
Solastalgia nousi mieleeni, kun luin Johanna Sinisalon uusinta romaania Enkelten verta. Se on hieno romaani.
Sinisalo kuvaa kirjassa lähitulevaisuutta, ehkä 2010-luvun jälkipuoliskoa. Kirjassa poikansa menettänyt Orvo astuu mehiläisten johdattamana maailmaan, joka on jossain toisaalla. Mutta tuossa toisessa todellisuudessa on myös tunnistettavia paikkoja, jotka nostavat Orvon mieleen muistoja. Se on sama maailma, josta hän tulee, mutta se on maailma ilman meitä: ”Ehkä tämän paikan ”nyt” on parisataa vuotta omaa aikaani myöhemmin. Ilmasto voisi olla dramaattisesti toisenlainen, sellainen joka mahdollistaa nämä Välimeren alueen kasvit. Ilman ihmistäkin ilmasto voi muuttua. Ihmisen jälkeenkin. Sillä täällä ei ole ihmisiä, sen tunnen ja tiedän hätkähdyttävällä varmuudella.”
Sama tematiikka – maailma ilman meitä – on noussut esiin muissakin viime vuosina julkaistuissa teoksissa. Mieleen nousee ensimmäisenä Alan Weismanin teemallisesti nimettykin kirja Maailma ilman meitä: ”Katso ympärillesi, katso tämänhetkistä maailmaa. Katso kotiasi ja kaupunkiasi. Ympäröiviä maita, katukiveyksiä ja niiden alle piiloutunutta maaperää. Jätä ne paikoilleen, mutta poista ihmiset kuvasta. Pyyhkäise jokainen ihminen pois ja katso, mitä jää.”
Sinisaloa lukiessani pohdin myös ajatuksellista sukulaisuutta hiljan lukemaani Margaret Atwoodin Herran tarhureihin, ja sen sisarteokseen, Oryxiin ja Crakeen. Millainen on se lähitulevaisuus, joka väistämättä on edessämme, jos emme puutu kehityskulkuun, jonka keskellä elämme ja jota ruokimme?
Herran tarhureille lihansyönti on suuri synti. Myös Sinisalon teoksessa keskiöön nousee toisten lajien syömisen oikeutus. Kuten Atwood, myös Sinisalo pohtii valintojemme sokeutta. Painamme kädet korvillemme ja suljemme silmämme, kuljemme kohti tuhoa hymisten etuoikeuttamme luonnon riistoon. Mutta kun tuhoamme luontoa, sahaamme omaa oksaamme. Olemme laji, joka paskoo pesäänsä.
Se on suurinta typeryyttä, mitä voi olla. Me tarvitsemme elääksemme biosfääriä, elonkehää. Sinisalo kuvaa tätä tiivistä yhteyttämme mehiläisten kautta. Kirjan takakannessa viitataan Albert Einsteiniin, jonka väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.
Kirjoitin jokin aika sitten, että keskityn jatkossa kirjoittamaan ihmisoikeuksista. Vaikka luonnon monimuotoisuuden kunnioittamisen ja vaalimisen syy ei voi olla ihmislajin tulevaisuuden turvaaminen, mielekkyyden siihen voi hakea myös ihmisyyden vaalimisesta; ennen kaikkea ihmislajin jäsenten tasa-arvoisesta tulevaisuudesta. Nyt me turvaamme ruoan vain hyvin pienelle osalle ihmiskuntaa, jättäen samalla tunnottomina suurimman osan nääntymään nälkään. Ruoan ja elämisen mahdollisuuksien turvaaminen kaikille maapallon ihmisille tarkoittaa samalla koko elonkehän huomioimista. Täällä maailmassa kaikki liittyy kaikkeen.
Poikansa hautajaisten jälkeen Orvo kirjoittaa poikansa blogiin viimeisen päivityksen. Hän lopettaa sen sanoihin: ”Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Ja muuten, minä elän.”
Mieleen nousee tietysti Matteuksen evankeliumissa kuvailtu viimeinen tuomio. Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville, Isän siunaamille, jotka saavat periä valtakunnan: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40)
Niin, kristillisen perinteen ekologiset synnit ovat suuria. Ekoteologiassa onkin kuluneina vuosikymmeninä nostettu esiin kristinuskon osallisuus luonnonvarojen tuhlaukseen johtaneeseen materialistisen kulutuskulttuurin rakentamiseen ja toisaalta kristittyjen hampaattomuus puhua oikeudenmukaisemman luontosuhteen puolesta.
Me kristityt suuntaamme niin helposti uskon ja pelastuksen kuin laserilla yksilöön ja ihmisen osaan. Raamattu ja kristinuskon traditio antavat kyllä viittoja tätä laajempaan tulkintaan ja ymmärrykseen. Luonto ja maa on pyhä. Panenteistisen jumalakäsityksen mukaan Jumala on kaikessa ja luonto on Jumalassa. Ei panteistien ymmärtämällä tavalla eli samastaen luontoa ja jumalaa, vaan niin, että luonto on pyhä, koska Jumala on siinä kaikessa läsnä. Ekoteologiaa on Suomessa ansiokkaalla tavalla tehnyt tunnetuksi teologian tohtori Pauliina Kainulainen, joka muuten on antanut suostumuksensa tulevaan Kuopion piispanvaaliin.
Riippumatta siitä, haluammeko katsoa kohti väistämätöntä, koko tuntemamme maapallo muuttuu, jos emme käännä suuntaa. Luultavasti emme siihen pysty. Ilmastonmuutoksen vuoksi meitä ei enää uhkaa vain yksittäisten sielunmaisemien menettäminen rakentamisen, metsien kaatamisen, luonnonkatastrofien tai sotien tuhojen vuoksi. Tulevaisuutemme on solastalgiaa, hellittämätöntä kaipuuta ja koti-ikävää.
Turun kirjamessuilla 2008 sain Alan Weismanilta signeerauksen kirjaan Maailma ilman meitä. Signeerauksessaan Weisman kirjaimellisesti toivottaa: ”With hope.”
Kirja ja luonto