Tämänvuotisen Näkymä- ympäristötaidenäyttelyn teosten vahva uskonnollisuus sen sijaan on herättänyt kiivaan keskustelun puolesta ja vastaan, täälläkin, kuten edellisen kirjoitukseni jälkeen syntynyt mielenkiintoinen keskusteluketju osoittaa.

Uskonto taiteen aiheena ärsyttää tai ihastuttaa, katsojasta ja tämän katsomuksesta riippuen. Näkymä lienee saanut aikaan voimakkaan reaktion, koska foorumi oli yllättävä ja koska uskonnollisuus oli niin selvästi esillä. On helppo ymmärtää molempia osapuolia, sillä tämänvuotisen näyttelyn poikkeuksellisen vahva uskonnollinen lataus kiinnittää huomiota ja hämmentää, mutta toisaalta voi kysyä, miksi teosten toteuttajat eivät olisi saaneet kuvata rohkeutta haluamallaan tavalla.

Kokonaan toinen asia Näkymä- ympäristötaidenäyttelyn kokoamisen osalta taas on se, pitäisikö näyttelyyn osallistuvien taiteilijoiden valintaan jatkossa asettaa jonkinlaisia kriteerejä, esimerkiksi taiteilijakoulutuksen tai -kokemuksen perusteella tai muilla keinoilla. Keskustelu jatkukoon.

Uskonnolla kutittelu saa ihmiset aina nopeasti takajaloilleen, oli kunkin näkemys uskonnosta tai uskosta sitten mikä tahansa. Jos vastustaa uskontoja, se on julistettava kaikille. Jos taas on itse löytänyt uskonnosta tarkoituksen omalle elämälleen, sekin on julistettava kaikille. Meillä on Suomessa täysi vapaus uskoa tai olla uskomatta. Meillä on myös ilmaisunvapaus, jonka nojalla jokainen voi kertoa ajatuksistaan, myös uskostaan, vaikkapa sitten taiteen keinoin.

Uskonnot, joiden muutama vuosikymmen sitten oletettiin ja odotettiin häviävän järkeväksi käyvästä maailmasta, ovat edelleen olemassa. Maailma käy yhä järjettömämmäksi, ja toisaalta uskonto vahvistaa asemaansa yhteiskunnallisten ja yksilöllisten ilmiöiden selittäjänä. Rationaalisuus taitaa lopulta olla vain ohut pinta ajattelussamme, kovin helposti pois raaputettavissa. Se, onko uskonto epärationaalisuutta, on sitten kokonaan toinen juttu.

Joka tapauksessa uskonnollisuus ja uskonnot ovat elossa ja vahvistumassa, myös länsimaissa. Vai miten muuten pitäisi tulkita esimerkiksi Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston kannatuksen jatkuvaa vahvistumista tai uususkontojen yleistymistä?

Suomalaisessa uskontokeskustelussa lähdetään yleensä siitä perusolettamuksesta, että uskonto on yhtä kuin kristinusko. Näinhän ei asian laita ole, Suomessakaan. Toistaakseni aiemman kirjoitukseni ajatuksen, yhä useampi Suomessa asuva kuuluu johonkin aivan muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan kuin esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon. Samaan aikaan uskonnollisuus sekoittuu: perussuomalaiset kristityt jonottavat sulassa sovussa muiden kanssa päästäkseen hindulaisen äiti Amman halattaviksi.

Sekularisaatioteorian kanssa on viime vuosien tutkimuksessa kilpaillut niin sanottu uskonnollisten markkinoiden teoria. Sen mukaan ihmisten uskonnollisuus on vakio. Teorian mukaan uskontojen kysyntä pysyy samana, mutta uskonnollisen osallistumisen ja käyttäytymisen yleisyys ja muodot ihmisjoukossa riippuvat siitä, millaista uskonnollista tarjontaa on olemassa. Uskonnollinen monopoli – kuten luterilainen kristinusko Suomessa – ei tietyn ajan kuluessa enää kykenekään vastaamaan ihmisten uskonnollisiin tarpeisiin. Liian suppea tarjonta saa uskonnon kuluttajat kyllästymään. Sen sijaan monipuolinen tarjonta ja kilpailu uskontomarkkinoilla saa ihmiset innostumaan. Näinhän on käynyt esimerkiksi läntisen kulttuuripiirin uskonnollisimmassa maassa Yhdysvalloissa, jossa uskonnollinen moniarvoisuus on jo pitkään kasvattanut uskonnollisia markkinoita. Samalla valtio on selkeästi vähentänyt uskonnollisten instituutioiden säätelyä.

Tutkijat Pippa Norris ja Ronald Inglehart asettuivat laajan, vahvaan empiiriseen näyttöön pohjaavan tutkimuksensa (Sacred and Secular Religion and Politics Worldwide, Cambridge University Press, 2004) perusteella vanhan sekularisaatioteorian kannalle, mutta uudistivat sen perustelut. World Values Survey-aineiston perusteella kaikkiaan 76 kansakunnan uskonnollisuutta tutkinut kaksikko hylkää vanhan ajatuksen rationaalisuudesta maallistumisen selittäjänä. He esittävät sen sijaan ajatuksen maallistumisesta ihmisten turvallisuudentunteen lisääntymisen seurauksena. Uskonnollisuus olisi siten sidoksissa taloudelliseen ja sosiaaliseen kehittyneisyyteen. Kun BKT nousee, sairastavuus laskee tai puhtaan veden saatavuus paranee – elämän materiaaliset perusasiat turvataan – ihmisten uskonnollisuus vähenee. Yksinkertaistaen: mitä kehittyneempi maa, sitä maallistuneempi kansa ja mitä enemmän riskejä elämästä selviytymiseen liittyy, sitä enemmän on kysyntää uskonnoille.

Tutkijakaksikko kuitenkin muistuttaa, että kehitys ei ole aivan suoraviivaista. Uskonnollinen käyttäytyminen pohjaa aina pitkään kulttuuriseen perinteeseen ja alueen historiaan. Uskonto kiinnittyy kulttuuriin ja toisinpäin.

Toisaalta länsimaissa kokemus yhteisöllisyyden puutteesta nakertaa turvallisuudentunnetta. Moraaliyhteisöille on kysyntää, ja siksi juuri konservatiiviset liikkeet leviävät nopeasti. Erilaisten uhkakuvien kanssa elävä ihminen hakee mielellään turvaa ”varmuuksien uskonnosta”. Perinteet, jatkuvuus, tuttuus, yksinkertaiset ja selkeät vastaukset kuuluvat osana varmuuden kulttuuriin, joka houkuttelee globaalin epävarmuuden kanssa eläviä.

Jos Pippisin ja Inglehartin teoriaan on uskominen, maailma tulee muuttumaan yhä uskonnollisemmaksi, sillä syntyvyys on korkeinta maailman köyhillä alueilla – jotka ovat myös kaikkein uskonnollisin osa maailmaa.

Perinteinen uskonnollisuus tulee länsimaissa luultavasti yhä vähenemään. Sen sijaan esimerkiksi erilaiset elämänfilosofiat, uuspakanuus, usko parapsykologisiin ilmiöihin, vaihtoehtolääketieteeseen ja toisaalta tiedeskeptisyys ovat juuri länsimaissa vahvistuneet. Niin meilläkin. Tiedebarometri vuodelta 2007 kertoi, että suomalaisista yllättävän suuri osa uskoo horoskooppeihin. Silti me uuden EU-tiedebarometrin mukaan olemme Euroopan Unionin kansoista kaikkein vähiten taikauskoinen kansa. EU-komission teettämän tiedebarometrin mukaan me toisaalta suhtaudumme myös tieteeseen ja teknologiaan selvästi EU:n keskiarvoa kriittisemmin.

Uskonnollisuus muuttaa muotoaan, mutta se pysyy.